Kyllä! Jaaa! Yes!
Aika hurjaa.
Sain tiedon kesälomareissulla kaksi viikkoa sitten, kun istuttiin autossa matkalla kohti pohjoista. En ole oikein osannut sitä sulattaa. Nyt makaan Silja Linen hytissä kotimatkalla Suomesta Ruotsiin ja rupesin asiaa todenteolla miettimään. Jännitys alkoi hiipimään masuun. Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos minun ruotsinkieli on sen verran surkeaa, ettei opinnoista tule yhtään mitään? Enhän edes osaa Suomea tarpeeksi hyvin, jotta voisin olla opettaja! Tänään, kahden viikon Suomessa olon jälkeen, olen takellellut ja etsinyt ruotsalaisia sanoja niin, että meinasi epätoivo iskeä. Onko tämä taas joku vaihe, jonka kaikki käy läpi suurien muutosten kynnyksellä? Mitä jos epäonnistun? Mitä jos heitän kaivoon kaiken tähän astisen eikä siitä tulekaan hyvä? Mitä ihmettä olen taas tehnyt!! Eikö kukaan voinut puhua minulle järkeä ja sanoa, että eihän tuo nyt sovi. Ei sinun kielitaidolla kukaan sinua palkkaa.
Kunnes taas heräilen ajatuksistani ja positiiviset mietteet ottavat tilaa kaikelta siltä negatiiviseltä. Minähän menen kouluun. Siellä on tarkoitus oppia. Ehkei juuri ruotsin kielioppia, mutta ehkä voin ottaa sellaisia kursseja extrana. Enkä usko, että minulla on kovasti opeteltavaa raporttien kirjoittamisessa tai muussa sellaisessa. En verran olen kouluja käynyt, että toivon niiden olevan hallussa.
Töissä on kaikki keskustelut auki. Voin mielelläni yrittää jatkaa työntekoa koulun ohella tyyliin yksi iltapäivä viikossa, mutta katsotaan mitä heillä on tarjolla, jos mitään. Se selviää ensi viikolla kun palaan lomilta.
